Blogiminä on ollut hiljainen. Minä makaan pitkät aamut parvekkeella ja nautin auringon tassuttelusta selkääni pitkin. Viikon kuluttua palaan kotiin ja kotiparvekkeelle kanssani muuttavat korttitarpeet. Eivätkä mitkä tahansa korttitarpeet, vaan ehkäpä elämäni tärkeimmän kortin tarvikkeet.
Arvaatkohan jo, minkä?
Rakastan kesää, mutta tänä vuonna mielessäni on syksy. Odotan sitä malttamattomana ja silti vain kauhuissani. Miten yksi pieni sana voi jännittää niin paljon? Syyskuussa aion sanoa "tahdon".
Muitakin häähulluja kiinnostanee tieto siitä, että Ninan blogista löytyy kiinnostava hääaiheinen arvonta.
Kirjahylly huutelee jälleen terveisiään. Juuri painoin kiinni puhuttelevan teoksen kannet. Suosittelen sitä jokaisen kesäkirjaksi, ihan kaikkiin rantakasseihin ja pitkiin parvekehetkiin. Puhutteleva, koukuttava, kiinnostava. Muistutus monesta. Minulle juuri nyt muistutus siitä, kuinka onnekas olen. Kuinka rohkeasti teimme, kun uskoimme rakkauteen. Kuinka onnekkaitta olemme, kun asumme maassa, jossa rakkaus on suurin kaikista voimista.
Oli siis sattuvaa, että Jun-sangin ja Mi-ranin suhde alkoi juuri silloin, kun Pohjois-Koreasta sammuivat valot. Pohjois-Koreassa öinen pimeys on niin täydellistä, etteivät sähköistetyn maailman ihmiset ole kokeneet sellaista koskaan. Katuvaloja, autojen valoja tai ikkunoista tai ovenraosta kajastavaa valoa ei ole, joten pimeys käärii kaiken vaippaansa. Jonkun voi todeta kävelevän kadulla vain, jos näkee savukkeen hehkun.
(Barbara Demick: Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa. Atena Kustannus Oy, 2012)
