Pehmeää ihoa vasten

Aurinko on karannut pilvien taakse. Minä nautin näistäkin, sadeharmaista päivistä, jolloin hengittäminen on raakaa ja helppoa yhtaikaa. Istun toisen kodin lämmössä ja suunnittelen lähtöä. Kaupungilla odottaa ystävä, kahvilareissu, ostoksia. Kesällä viimeksi tavanneet kokoontuvat pöydän ääreen juttelemaan ja illaksi käperryn mieheni kainaloon. Elämä on onnellista.

Syyskuiset päivät saavat minut kääriytymään askartelunurkkaan. Amelian haasteet pyytää syyskuussa pahvia. Sitä minulla on yltäkylläisen paljon menneiden häiden ja tulevan muuton myötä. Korttiini tarttui monenlaista kierrätyspahvia: vanhojen kehysten lämpimänruskea pahvipohja, paperilehtiöiden kartonkipahvia ja kierrätysmateriaalista valmistettuja pahvikoristeita. Haasteblogin upeista mallitöistä mieleen jäi kaihertamaan halu tehdä itsekin oma pahvikirjanen, lahjaksi eräälle aivan tietylle ystävälle. Ehkä sen aika tulee vielä. Ehkä jo tämän syksyn mittaan, viimeistään ystävänpäiväksi.

Hän käänsi kasvonsa ylös. Sade valui virtanaan, pirstoi kihelmöivin kynsin ihoa. Se helpotti silti. Terävien pisaroiden kiivas kipu pehmeää iho vasten. Saattoi keskittyä siihen, jättää sisällä vellovan taakseen. Sade soitti kattopeltejä, rummutti ikkunalautoja ja itki pitkiä puroja kaduille. Hänen sateensa maistui suolalle. Helpottavalle, yllättävälle, lupaavalle. Ajatukselle tulevasta. (Pilvilinnoja: Luonnoksia)